Jukka Nousiaisen kadonnut haastattelu

[toim. huom.] Tämä on Jukka Nousiaisen KADONNUT HAASTATTELU. Se on tehty kahdessa osassa syksyllä 2014, Huonoa seuraa -debyyttilevyn ilmestymisen jälkeen. Sen piti alun perin ilmestyä Hulinan nettisivuilla jo tuolloin, koska Hulinasta suunniteltiin nettipohjaista zineä. Toisin kävi, ja haastattelu hautautui arkistoihin. Nyt Jukan Hulinafest-esiintymisen alla on hyvä kaivaa tämä viimein esiin! Haastattelu on aika pitkä, enkä tiedä, kenelle se on varsinaisesti suunnattu. Monet Jukan fanit tietänevät hänestä jo yhtä ja toista, ja vähemmän vihkiytyneille tämä mötkö saattaa olla aika raskas kahlattavaksi. Enimmäkseen haastattelu siis koostuu vapaamuotoisesta juttelusta, joten ainakin se on perusteellinen. Mutta onpahan nyt kuitenkin!

Seuraavassa muutama käsittelemämme aihe: Räjäyttäjät-yhtyeen synty, Jukan musiikkitieteen opinnot Jyväskylän yliopistossa, Pekka Airaksinen, Jussi Lehtisalo, Jukan musiikin lapsiepäystävällisyys [toim. huom.]

teksti ja kuvat: Mikael Mattila (pl. artikkelikuva: Sini Mäenpää)

RAVINTOLA SALSA ORKIDEAA ei enää ole olemassa. Syksyllä 2014 se sijaitsi Jyväskylän Kauppakadulla legendaarisen Vakiopaineen naapurissa. Nopean googlauksen kautta lopettamiselle löytyy varsin yksiselitteinen peruste; asiakaspalaute näyttää olleen kautta linjan sangen nihkeää. Muistan itsekin ihmetelleeni erikoista ravintolaa, joka ei oikein osannut päättää, satsaako se meksikolaiseen vaiko aasialaiseen ruokaan, vai turvautuuko se perinteiseen pizzakebab-linjaan. Syy visiitille löytyikin ruokatarjonnan sijaan ihan muualta: paikan ikkunassa ilmoitettiin suurin kirjaimin oluttuopin hinnaksi 2,50 euroa. Sijainti vieressä sijaitsevaan Vakiopaineeseen nähden oli myös varsin optimaalinen.

Vakiopaineessa oli käynnissä jyväskyläläisen indie-festivaali Höstfestin päiväklubi. Jukka Nousiainen oli yksi tuolloisen Höstfestin sankareista: päiväklubilla hän esiintyi Pettusville Alabamassa säestäen Petri Hannusta, legendaarisen Jolly Jumpersin nokkamiestä, ja illalla Jukalla ja Jytämimmeillä oli kunnia olla festivaalien päätöspäivän pääesiintyjä.

Soolodebyytti Huonoa seuraa oli juuri ilmestynyt. Nousiaisesta halusivat palan kaikki. Helsingin Sanomat teki ison henkilökuvan. Muutamaa kuukautta myöhemmin levy nousi kaikenlaisten vuosilistojen kärkeen. Nastolassa vuonna 1981 syntynyt, nykyisin Tampereella asuva ja välissä Jyväskylässä opiskellut, kirppiskasettien kautta taiteellisen linjansa löytänyt Nousiainen oli yhtäkkiä ”suomirockin pelastaja”.

Musiikkia Nousiainen oli tehnyt tätä ennen jo vuosikaudet. Soolouran polkaisi käyntiin jo legendaariseksi muodostunut kommellus, joka on luultavasti kerrottu jo kaikissa muissakin Nousiais-haastatteluissa: hän oli lähtenyt Irwin-hengessä” lomareissulle Kanarialle, mutta rahat olivat paikan päällä loppuneet. Jukka latasi nettiin kuvan käsin kirjoitetusta lapusta, jossa pyydettiin rahaa paluulippuun. Lahjoittajat saisivat vastineeksi Nousiaisen tuoreen soolokasetin – jahka se vain Suomeen palattua äänitettäisiin. Tuolloin siitä oli olemassa vasta nimikappale, joka Kanarian-reissun aikana oli kerännyt suurta suosiota. Hätäviesti noteeratiin myös lehdistössä. Rahaa siis tuli, taiteilija pääsi kotimaahansa ja kasetti valmistui. Kun sen CD- ja LP-painokset saatiin syksymmällä ulos, oli Jukka Nousiaisesta tullut sen hetken kiinnostavin rokkari.

Sattumus osoitti, että niin sanottua ”rock-historiaa” voidaan kirjoittaa myös 2010-luvulla.

Jukka soolokeikalla Tampereen O’Connell’sissa vappupäivänä 2015.

ENNEN SOOLOURAANSA Jukka tunnettiin – ja tunnetaan edelleen – erityisesti Räjäyttäjät-yhtyeestä. Se perustettiin Jukan Jyväskylä-aikoina kuluvan vuosikymmenen alussa. Noihin aikoihin Jukka oli myös tehnyt Kassumessu-nimistä ohjelmaa, joka pyöri toisinaan Radio Hearissa, eli Höstfestiäkin järjestäneen Hear Ry:n radiokanavalla.

JUKKA: Esiinnyin Flow’ssa 2010 Rapa & Roksette Rock’n’roll Spectacle -nimellä, jonka idea lähti Kassumessusta. Tarkoitus oli, että kassujen soittamisen lisäksi myös soittaismme jotain ihan livenä, eli meillä oli rummut ja kitarakamat ja jotkut ihan ”pahvilaatikkovahvistimet”. Circle oli soittanut ennen meitä, ja niillä oli yksi ihan Hurriganesilta kuulostanut biisi. Olin että nyt laitetaan Ganesia tulemaan! Keikka alkoi sitten Get Onilla, mutta huomasin että kitarasta ei tullut ääntä – pelkkää pierua. En osannut tehdä asialle mitään, ja rupesin sitten vain heittelemään kamoja kumoon, ja esityksestä tuli ihan älyttömän kaoottinen… Ei pysynyt oikein musiikin rajoissa. Tavallaan se oli Räjäyttäjät ilman soittamista, hehheh.

Räjäyttäjät syntyi tämän jälkeen. Porukka tuossa Rapa & Roksettessä oli lähestulkoon sama kuin varhaisissa Räjäyttäjissä, paitsi että mukana oli myös yksi Jari, jonka kanssa tehtiin noita Kassumessuja. Räjäyttäjien synnystä voi kiittää Höstfestiä: Kyösti [Ylikulju, Höstfestin taiteellinen johtaja] kysyi tuon keikan jälkeen, että olisiko mulla mitään bändiä Höstfestille. Mietin, että voisi Hösteillä sitten enemmän soittaa eikä sekoilla – että voisi pistää ihan rokkibändin pystyyn. Treenattiin muutaman kerran ja mentiin keikalle, muttei siitä oikein tullut mitään. Kukaan ei tykännyt! Koko ajan oli hirveä feedback lavalla ja baarin puolelta sanottiin, että ”ei tällaista tänne enää ikinä”. Tosin saattoi siinä olla joitakin hyviäkin juttuja, ainakin joitakin vanhoja Räjä-biisejä oli mukana… Ehkä Järviradio?

MIKAEL: Järviradiohan on käännös Joy Divisionin Transmissionista, ja sittenhän teillä oli se Stoogesin TV Eye -väännös Karpon ohjelmaan, ja tällaisia… Oliko Räjän alkuperäisideana olla tällainen ”käännösiskelmäbändi”? Tosi nerokkaastihan noi kuitenkin kääntyivät osaksi tämmöistä suomalaista maisemaa!

JUKKA: Niin, no, kyllähän aluksi varmaan oli aika paljon noita tuollaisia, en oikein muista… Mutta täytyy sanoa se, että kun eilen näki Alexin [Reed, Räjäyttäjien rumpali] oman bändin Hot Stinkyn soittamassa tuolla Höstfestillä, niin oli jotenkin häkellyttävää nähdä, miten raju, omaperäinen ja tärähtänyt sen soittotyyli on. Siihen suhtautui ihan eri tavalla, kun kerrankin näki Alexin sellaisessa tilanteessa, jossa ei itse soittanut mukana. Että ”oikeastihan” Räjäyttäjät vasta syntyi, kun Alex ja Silli [Mikko Siltanen, Räjä-basisti] tulivat mukaan. Mentiin treenikselle ja todettiin että huhhuh, tämähän on ihan oikeeta rokkia. Jossain olin tutustunut myös Death By Snoo Snoossa soittavaan Laura Rekilään, jolla oli Ilokivessä näyttely. Sinne sitten tyrkytin myös meitä soittamaan, ja siitä hommat alkoivat sitten kehittyä…

MIKAEL: Räjäyttäjien estetiikassa on jotakin ”kekkoslovakialaista” eli sellaista menneiden aikojen kuviteltua ja vähän todellistakin Suomea… Voisi sanoa, että Räjä tuo maakuntaestetiikan urbaaneihin opiskelijapiireihin. Samalla herää kysymys, että miten rokkia voi soittaa ”tosissaan” vuonna 2014, kun tietää kaiken historian painolastin taustalla. Sellainen ”puhtaus”, mikä vaikka Hurriganesilla oli, on aika mahdotonta. Mun mielestä sinä ja Räjäyttäjät olette kuitenkin oivaltaneet tämän, ja kaikenlaisen lainailun avulla te käytättekin rokkia enemmän jonkinlaisina legopalikoina.

JUKKA: Juu, tuo on ihan totta, mitä sanoit… Mutta kyllä yleensä biisit tulevat niin, että päässä vain soi jotain. Sitten rupeaa miettimään, että ehkä siihen sopii jokin toinen juttu ja sitten ehkä tajuaa, että tämähän onkin joku jo ”valmis” juttu. Mutta pyrin ajattelemaan, että se ei haittaa. Toisaalta, onhan se ihan älytöntä, että miten joku mun ikäinen tyyppi voi vaikka siinä Jytäkesä-biisissä laulaa jostain ”jytäkesä-76:sta” – onhan se kornia. Mutta samalla pitää muistaa, etten se kertoja välttämättä ole minä.

Mitä vaikka tulee tuohon ”jytään” tulee, niin olen lukenut tosi paljon 70-luvun rokkilehtiä. Lainailin niitä aikoinaan paljon kirjastosta. Olen lukenut niitä paljon enemmän kuin vaikka uutisia tai uudempia rokkilehtiä, joista olen aika pihalla. Nuorempana olin siinä maailmassa ehkä vielä enemmän sisällä…

MIKAEL: Kyllähän joku Tommi Liimattakin on paljon harrastanut noita vanhoja lehtiä, ja kuuleehan sen varhaisesta Absoluuttisesta Nollapisteestäkin, että lähtökohtana oli enemmänkin joku Love Records -romantiikka kuin halu olla osa tätä – tai sitä – aikaa.

JUKKA: Mä ajattelin silloin ekan Räjäyttäjät-kasetin ilmestyttyä, että kaikki vain nauraa sille. Että eivät kai varsinkaan punkkarit voi kuunnella sellaista ”popedaa”, koska se on liian urpoa musiikkia. Vaikka ei se mun mielestä tietenkään ollut urpoa. Mutta kävikin sitten toisinpäin, ja jengi tykkäsi!

Ei myöskään kiinnostanut ottaa musiikilla mitenkään ”kantaa”. Jos rokkimusaa ajattelee puhtaimmillaan, että sehän on jotain ihan päinvastaista, lähinnä hauskanpitomusiikkia. Mutta sitten kun siihen menee tarpeeksi syvälle, niin se alkaakin merkitä ihan kaikkea!

MIKAEL: Siinä mielessä Räjä on toki ajassa kiinni, kun retroilu kiinnostaa ihmisiä kaikkialla muutenkin. Mutta onko kasettien nimeen vannominen sinun tapauksessasi jonkinlaista ”karvalakki-Suomen” romantisointia?

JUKKA: En ajattele sitä romantisointina. Mä aloin kuunnella musaa kasettien kautta. Cd:t tulivat vasta myöhemmin. Ne tuntuivat jotenkin hienommilta ja vierailta. Minua on aina vaivannut se, että vierastan kaikkea liian hienoa. Silloin Kassumessu-aikoina kävi hirveästi läpi kirppisten iskelmätarjontaa, ja huomasin että parasta musaa löytyi aina pienimmiltä lafkoilta. Isompien levy-yhtiöiden jutut tuntuivat liian hienosti tehdyiltä, joten skippasin ne. Varmasti tämän takia on myös mennyt paljon hienoa kamaa ohi…

MIKAEL: Tuosta tulikin mieleen ne vaikkapa eneimmäiseltä Räjä-levyltä löytyvät välihorinat, jotka tuovat mieleen jotkut huumorikasetit. Mistä ne on poimittu?

JUKKA: Musta on aina jäänyt tuntumaan, että se niiden sekaan ujuttaminen oli liian laiskasti tehty… Mulla on noita huumorikassuja aika helvetisti, pahvilaatikkokaupalla sekaisin omien äänitysten kanssa. Öö, ainakin Höntän ja Tolpparin Tampereenkielisiä uutisia taisi olla siinä. Mahtava kassu, ja se tulee edelleen radiosta! Sitten jossain kohtaa Leo Melleri sanoo ”se on tuo jytä”. Sitten olen kerännyt sinne myös joitakin omia sanelukoneella äänittämiäni pätkiä… Muistuu mieleen yksi hauska juttu, kun kerraan menin bussilla Jyväskylästä Lahteen, ja yhtäkkiä bussin valot sammuivat. Ilmeisesti kuski ei saanut niitä enää päälle, ja tokaisi vain, että ”nyt mennäänkin Lahteen ilman valoja”. Sekin on jossain tuolla levyllä!

Räjäyttäjät Kuudennessa Aistissa 2012.

JYVÄSKYLÄ-AIKOINAAN Jukka opiskeli yliopistossa musiikkitiedettä. Siitä ei kuitenkaan jäänyt paljoa käteen.

JUKKA: Noita kasetteja haalin samalla tarmolla, jonka käytän nykyään musiikkiin. Koen oppineeni musiikista enemmän kirppiksillä luuhaamalla kuin luennoilla istumalla. Jyväskylässä oltiin suuntautuneita enemmän musiikkipsykologiaan ja kognitiotieteisiin, teknologiaan ja bisnekseen. Ne eivät juurikaan kiinnosta.

Toki täällä oli yhtenä vuotena elokuvamusiikin tutkimusta, missä käytiin David Lynchin leffoja läpi… Myös Petri Kuljuntausta veti elektronisen musiikin ja äänitaiteen luentosarjan. Se oli tosi hyvä! Olin silloin tosi syvällä noissa elektronisjutuissa: hamstrasin kaikkea elektroniikkaromua ja yritin saada niistä ääntä. Sitten Petri kertoi jostain circuit bendingistä ja hämmennyin, että minähän olen itse tehnyt vähän tätä samaa, mutta en tiennyt, että sen voi viedä näinkin pitkälle! Olin miettinyt ja kokeillut melkein kaikkia niitä juttuja mistä luennoilla puhuttiin, kuten vaikka se kelanauhureilla saman jutun soittaminen eri taimissa – sehän on suoraan Steve Reichia tai Terry Rileyn time lag -tekniikkaa!

Tein vähän samanlaisen jutun walkmaneilla: tein kahden kasetin välille nauhalenkin ja laitoin väliin vaikka viisi walkmania. Mulla oli sellainen periaate, että ei saa käyttää efektejä tai miksereitä, koska ne oikaisisi käsityön liikaa. Halusin miettiä asian vähän eri tavalla, koska mielestäni ”kaikki” elektronisen ja kokeellisen musiikin tekijät kuulostivat ”samalta”, koska niillä oli samat efektit. Eivät ne tietenkään kuulostaneet oikeasti ”samalta”, mutta minulle tuollainen toimintatapa näyttäytyi aika dogmaattisena.

Meni monta vuotta, etten soittanut kitaraa ollenkaan. Siksi Räjäyttäjät ja biisinteko alkoi tuntua taas kivalta ja innostavalta. Olin pitkän aikaa pyrkinyt karsia musiikista ”muodon”. Ei puhettakaan, että olisi jotenkin treenannut biisejä! Tähän tarkoitukseen perustettiin Silkkitien selviytyjät -niminen bändi, joka tosin oli ihan kitara-rummut-basso-muotoinen. Mutta se avasi jonkun jutun vapaaseen musiikin tekemiseen ja mahdollisuuden sille, ettei aina tarvitse soittaa oikein.

MIKAEL: Olen omissa musiikkiopinnoissani ja musiikin tekemisessä miettinyt tuota ”vapautta” ja ”muodon” rikkomista. Ensinnäkin siksi, ettei sitä hirveästi ole opetettu niissä oppilaitoksissa, missä olen opiskellut. Etnomusikologian opintojen yhteydessä on kuitenkin tullut ainakin vähän avattua sellaista ”freen” filosofiaa, että miten free free voi olla, kun aina me kuitenkin toimimme tiettyjen raamien sisällä?

JUKKA: Niinpä… Mutta samalla on jännää, kun sitten kohtaa joitakin keikkoja, joilla soittajat pystyvät tekemään musiikkia, joka kuulostaa täysin ainutlaatuiselta. Kuten vaikka joku Pekka Airaksinen… Hänellä on täysin oma käsitys musiikista, ja tuntuu välillä, ettei siinä ole mitään päätä eikä häntää. Ja se onkin siinä kiehtovaa.

MIKAEL: Muistan nähneeni Pekan livenä Kuudennessa aistissa 2012. En kyllä muista siitä keikasta hirveästi, muuta kuin että siellä oli tosi kuuma.

JUKKA: Mä muistan aika hyvin… Muistan että Pekka oli ihan läkähdyksissä säätämässä ja meuhkasin, että pappahan nääntyy tuonne lavalle! Menin tiskiltä hakemaan vettä, mutta ne olivat siellä tosi nihkeinä… Sain kuskattua hänelle kuitenkin tuopillisen, joka hävisi taiteilijan kurkkuun välittömästi. Keikan jälkeen hän sitten kertoi, että ”joku tuttu” toi siihen vettä, hehheh.

Virtasen Keijon kanssa ollaan välillä käyty soittelemassa Pekan luona. Keijo tuntee sen jo 1970-luvulta. Airaksinen on sellainen tyyppi, että siltä oppii aina jotain uutta. Sehän on buddhalainen, vaikkei sitä hirveästi tuokaan esiin. Usein ne visiitit menevät tosin enemmän jutteluksi kuin soittamiseksi! Toivottavasti en siteeraa nyt väärin, mutta muistan Pekan sanoneen, miten vapauttavaa on irtautua siitä ajatuksesta, että on joku ”taiteilija” tai ”muusikko”. Ei kannata rakentaa mitään sen varaan, että on ”joku”. Ja kun sitäkin ukkoa miettii, niin sekin on tuon oivalluksen jälkeen tehnyt varmaan sata levyä! Ja Pekka jos joku on taiteilija, säveltäjä ja muusikko!

Olen pyrkinyt noudattamaan tuota: jos rupeaa kuvittelemaan että on joku ”roskalavojen rocktähti”, niin sitten ei synnykään enää muuta kuin paskaa.

MIKAEL: Niin, totta, eihän tuollaisen ajatuksen vangiksi saa jäädä. Toisaalta popmusiikki toimii tietyllä menestyksen periaatteella: popista tehtiin myyntiartikkeli, jonka ensisijainen tehtävä oli myydä levyjä ja korottaa panoksia. Toisaalta sitten jos ollaan sellaisessa tilanteessa kuin joku Rollarit tai ZZ Top, niin tekeekö ne nykyään sellaisia levyjä, joiden jälkeen ne voi todeta, että ”jes, nyt me ylitettiin itsemme”?

JUKKA: Enkä tiedä, että tekeekö ne itse noita levyjä enää, heh. Kyllähän Ramonesillakin oli tuuraavia kitaristeja… Mutta luonnollisesti mä nyt itse olen toiminut vähän eri tavoin – kuten vaikka joku Dead Moon – että olen ollut sen ajatuksen ulkopuolella…

MIKAEL: Ja toki väkisin tulee mieleen joku Circle, joka tuntuu hylänneen tuon logiikan kokonaan. Se on bändi, joka toimii tavallaan ”neliulotteisesti”: ei ole mitään selkeää kehityskaarta, vaan poukkoillaan sinne tänne, ajassa edestakaisin ja kokeillaan koko ajan kaikenlaista.

JUKKA: Joo, Circlen kautta on jotenkin tajunnut sen, että voi tehdä mitä vaan. Eipä sillä tietenkään ole väliä, että tykkäävätkö muut, mutta Circle tekee tuon niin hauskasti ja nerokasti. Siksi on hauskaa, että Ektro [Circlen perustajan Jussi Lehtisalon levy-yhtiö] on julkaissut noita meidän levyjä, etenkin kun niillä ei ole hirveästi tekemistä muun Ektro-katalogin kanssa! Mutta arvostan Lehtisalossa sitä yhtäaikaista hulluutta ja skarppiutta. Aina kun sen kanssa on tekemisissä, tulee innoittava olo. Miten helvetissä se jaksaakin?

Räjäyttäjät Monsters of Popissa 2013.

PALATAAN HETKEKSI Räjäyttäjien kehityskaareen.

MIKAEL: Kaikki Räjä-levyt on mielestäni rakennettu tosi hienosti palvelemaan eri tarkoituksia kuin livenä. Levyillä on vahva dramaturgia, etenkin tuolla uudella Rock’n’roll painajaisella. Tulee mieleen joku Alice Cooper, kun biisit ovat pitkiä ja teatraalisia. Missä Räjä on nyt, mihin se menee seuraavaksi?

JUKKA: Toki pitää muistaa, että uusi levy on aina vuoden jäljessä normaalitilanteesta. Levyn pohjat äänitettiin jo viime jouluna, ja silloinkin osa biiseistä oli helvetin vanhoja. Kolme biisiä jätettiin lopulta myös pois yksinkertaisesti siksi, ettei ollut osattu soittaa niitä kunnolla. Eivät ne hirveää progea olleet, mutta ne olivat fyysisesti tosi haastavia juttuja, sellaista psykoottista tykitystä. Yksi sellainen biisi oli Jätä viesti, jota olemme soittaneet keikoilla. Siitä ei tullut vain tarpeeksi psykoottista.

Itse asiassa olen ajatellut, ettei tästä oikein eteenpäin mennä. Seuraava juttu on varmaan jotakin ihan muuta. Räjäyttäjäthän on aika rajattu konsepti, koska ”räjäyttäjät räjäyttää”, heh. Tämänkin takia rupesin kokeilemaan näitä soolojuttuja… Ajattelin ensin pyytää Alexia ja Silliä siihenkin mukaan, mutta se tuntui kornilta: miksi heidän pitäisi himmailla, kun meitsi starailee?

Jytämimmien keikoilla soitamme tuon soololevyn kappaleita ja sitten ihan uutta ohjelmistoa. Esimerkiksi se Jytää vaan on Marian [Mattila, Mara Balls] riffi, jota hän rupesi soittamaan treeneissä, ja siitä tuli yhtäkkiä biisi. On upeaa, että meillä on Tampereella tuo Keltainen talo [joka purettiin lokakuussa 2016 Tampereen kaupungin toimesta, toim. huom.], jonne voi mennä soittamaan ja puuhaamaan milloin vain.

Toivon, että jatkossa Jytämimmeille syntyisi ihan erillinen oma biisimateriaalinsa. Tuossa bändissä onkin hauskaa, miten erilaisia soittajia Maria ja Sini [Mäenpää, rumpali] ovat kuin Alex ja Silli. Sinihän on sellainen Dead Moon -paukuttaja. Silli on basistina vakaa, kun taas Maria on täysin pitelemätön tapaus, vähän kuin Who’n John Entwistle. Vähän kuin bassoa soittava kitaristi, jolta tulee jatkuvasti riffejä.

Alle vuoden päästä Jukka ja Jytämimmit kuitenkin hajosi, keskellä kovinta nousukiitoaan. Maria Mattila jatkoi niin ikään menestyksekkäällä Mara Balls -soolobändillään, ja Sini Mäenpää siirtyi Nousiaisen soolobändin rumpaliksi.

MIKAEL: Jos vielä palaa siihen Räjäyttäjien estetiikkaan, niin mua on kiehtonut siinä aina se varsin, sanoisiko, vapaa suhtautuminen ruumiillisuuteen. Olen nähnyt sinut melkein useammin keikoilla alasti tai vähintään alaosattomissa kuin pukeissa! Mistä se lähti?

JUKKA: Juu, tämä kysymys tulee aina välillä vastaan. En ole sitä mitenkään ihmeemmin miettinyt… Muistan hämärästi että joskus teininä oli bändi ja treenit, ja soitettiin varmaan jotain Get onia. Kun kitarasoolo lähti, niin en saanut siitä tarpeekseni, vaan se vain lähti ja lähti, ja yhtäkkiä olen munasillani ja juoksen seuraintalosta ulos vesisateessa pari kilometriä. Jotenkin näin se meni, en muista tarkkaan… Mutta tällaista on käynyt!

Sitten soitettiin joskus kesällä hyvässä säässä mummolan pihalla. Silloin juoksin alasti järveen, ja tämä tapaus tallentui biisiin 5 vuotta sitten tänään, vaikka oikeastihan tuosta on viisitoista vuotta. Tämä on toistunut aina välillä, mutta nykyään se ei ehkä ole enää niin tavallista. Riippuu varmaan, kuinka kännissä on, hehheh.

Mikä tuossa nyt sitten on niin erikoista? Ottaahan rokkibändit aina paidat pois. Mutta jos kyseessä olisi mimmibändi, niin kaikki olisivat heti että ”mitä vittua”. On mielenkiinoista leikkiä ajatuksella, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei – kai minä sellaista haluan kyseenlaistaa… Jos ruokaa on lautasella niin se on hienoa ja hyvää, mutta jos heitän lautasen seinään, niin se on törkyä. Ja jos ollaan saunassa niin nakuilu kuuluu asiaan. Pikemminkin jos siellä on uikkarit jalassa, niin se tulkitaan pervoksi.

Jukka ja Jytämimmit Höstfestillä 2014.

TAPASIN JUKAN toistamiseen Tampereen Keltaisella talolla reilu kuukausi Höstfestin jälkeen. Tuntui, että siinä ajassa oli tapahtunut paljon, ja innostusta saattoi katsoa jo etäämmältä. Jukka oli juuri palannut Lapin-kiertueelta, jonka päämääränä oli Inari Festival of Experimental Music eli IFEM, yli 10 vuoden ajan järjestetty avantgarde-festivaali. Rundi oli ilmeisen onnistunut ja ajoitettu juuri oikeaan kohtaan.

JUKKA: Me tehtiin tosi överi lehdistötiedote pohjaten tähän hypetykseen, ja lehdet tarttuivat siihen. Kaleva ja Lapin kansa tekivät jutut, ja sekin varmasti toi lisää yleisöä keikoille… Huvitti, kun olen minä ennenkin kirjoitellut tiedotteita, mutta niitä ei ole koskaan noteerattu missään.

IFEM on varmaan pisimpään kestänyt suomalainen kokeellisen musiikin ja taiteen festivaali. Se on järjestetty aina vähän eri paikoissa, mutta päätöskonsertti on ollut aina Inarin kirkossa. On ollut elokuvia ja kaikenlaista. Nyt olimme Inarin Bar PaPaNassa, jonne järkätään keikkoja ihan kuin muuallekin Suomeen. Olihan se meininki aika rajua, kun kyseessä on kuitenkin ainut baari 50 kilometrin säteellä – tai no on siellä hotellin baari, missä kalja maksaa 10 euroa… Mutta PaPaNaan tuli isännät moottorikelkalla tai autolla 50-100 kilometrin päästä juomaan viinaa. Siis nimenomaan viinaa: olin tarjoamassa yhdelle poroäijälle kaljan, mutta tämä kieltäytyi todeten, että tänne on tultu juomaan viinaa. Lauantain kolme ekaa keikkaa olivat ihan silkkaa noisea, ja siinä oli baarin omistajalla kyllä nieleskelemistä! Mutta illalla oli onneksi enemmän sitten rokkia.

MIKAEL: Tätä hypeä on ollut siinäkin mielessä hauska seurata, että kun musabisnes vannoo lähes kauttaaltaan aineettomaan musiikkiin ja suoratoistoon, ja sitten teikäläinen tulee ihan vanhan koulun meiningillä, luottaa puskaradioon ja putsaa koko pöydän. Miten olet suhtautunut musiikin digitalisaatioon?

JUKKA: Ne ovat tuntuneet aina vähän vierailta. On mulla ollut musaa jossain Mikserissä tai MySpacessa silloin kun en tuntenut ketään. Kaikkia julkaisemiani kassujakin myin ehkä jokun 10 kappaletta. Joku Juuso Paaso tai Ville Oinonen niitä ehkä osteli. Mutta mulle on ihan sama, missä formaatissa musiikkiani julkaistaan. Mun mielestä kasetit ovat siinä mielessä käytännöllisiä, että biisit voi napata tässä suoraan nauhalle ja sitten miksata, printata kannet ja viedä muutaman kappaleen Sammakka-Popiin. Sitten niistä saa sen muutaman euron ja niillä rahoilla voi sitten mennä Veijon Kokkitykkiin syömään – rokkenroll!

Mielestäni tällainen rokkimusiikki kuulostaa nauhalle äänitetyltä paljon valmiimmalta kuin tietokoneella. Siksi kassujulkaisu tuntuu luontevammalta. Toki myös vinyyli, mutta se on aina vaikeampi, kun prässäämöitä on niin vähän. Toki maailma on mennyt siinäkin suhteessa pieleen, että Suomessakin olisi toki voinut pitää joitain pienempiä prässäämöitä hengissä tekemällä vaikka pienempiä painoksia.

Tulee mieleen vaikka se [M.A. Nummisen ja Pekka Gronowin perustama] Eteenpäin!-levymerkki: niiden toiminta perustui varmaan sille, että Gronow tunsi prässäämössä jonkun tyypin, ja sitten kävi teettämässä siellä vaikka 50 kappaleen painoksen, jonka sai sitten seuraavana päivänä hakea. Joku Jukka Kuoppamäen Wounded Knee on tässä mielessä klassikko, että mikään yhtiö ei halunnut julkaista sitä. Jukka sitten perusti oman puljun eli Satsangan, äänitti levyn ja julkaisi, ja levy oli jo seuraavalla viikolla jukebokseissa!

Kyllähän tällainen DIY-touhu on sanellut kaikkea popmusiikin tekoa, vaikutteet ovat menneet alhaaltapäin ylös. Kyllä joku Sun Recordskin oli aikoinaan yksi pienlafka monien joukossa, ja niillä kaikilla oli sellainen punk-henki siinä tekemisessä. Vasta sen jälkeen tuli Elvis, josta tuli stara. Eli isot puljut olivat haistaneet alakulttuurin ja alkaneet tehdä sillä rahaa. Siinä vaiheessa alakulttuurissa toki tapahtui jo jotain ihan muuta.

MIKAEL: Mulle tulee äkkiseltään mieleen vaikka se, että miten jostain dubstepistä tuli yhtäkkiä iso juttu, vaikka se on syntynyt jossain Lontoon teknoluolissa joskus viime vuosituhannella. Sitten siitä tulee yhtäkkiä jokin brändi kaikkien isojen festareiden vetonaula, vaikkei edes kuulosta siltä, mitä se silloin syntyaikoinaan.

JUKKA: Juu… Tuli festareista mieleen, että olen itse toki aika mielenkiintoisessa tilanteessa: mua pyydetään isojen festarien keikoille ja muihin tilaisuuksiin, joihin tällaisia omakustannekasetteja tekeviä tyyppejä harvemmin kysytään. Tuntuu, että asiat menevät nyt jotenkin solmuun! Munhan pitäisi kai mennä jollekin ohjelmatoimistolle ja hankkia manageri hoitamaan mun asioita ja maksimoida hyöty, jotta pääsisin jollekin ”seuraavalle tasolle”. Onhan se ristiriitaista, koska niiden tahojen kanssa pitää toimia ihan eri tavalla. Toki tämän soolokaman suhteen tilanne ei ole yhtä räikeä kuin vaikka Räjäyttäjien kanssa: joskus tuntui ihan järjettömältä että me mennään Räjällä jonnekin festarille soittamaan kello 12 iltapäivällä, ja meidän jälkeen esiintyy joku Sini Sabotage tai Anna Eriksson. Ja sitten niiden välissä on joku tämmöinen bändi.

Toki jos olisin tarpeeksi idealisti niin kieltäytyisin, mutta sitten kun tajuaa että eipä noita tulonlähteitä hirveästi ole, niin ehkä sitä voi ajatella, että rokkiahan tämä kuitenkin on! Ehkä se on ihan piristävää, että festareilla on jotain erilaista. Toki sitä en hölmönä ole aina ajatellut, että festareillahan on paljon alakäisiä, jopa lapsia. Niille festarit on ainut keino päästä näkemään bändejä. Ja oon kuitenkin itse ajatellut, että näissä mun musajutuissa vois olla sellainen K16-K18-leima. Ei tämä sillä lailla mitään lastenmusaa ole!

MIKAEL: Mutta oliko KISSkään? Eikö se nyt kuitenkin ollut bändi, josta kaikki innostuivat juuri lapsena?

JUKKA: No niin… Mutta jotkut kaverit sanoi tuosta soololevystänikin, ettei sitä ehkä voi soittaa lasten kuullen. Ja näinhän se on! Mutta ei sitä ehkä lapsena osaa järkyttyä niistä asioista, jotka järkyttää vanhempia.

Pettusville Alabama Höstfestillä 2014.

JUKAN PONNAHDUKSESTA julkisuuteen tulee mieleen eräiden toisten vastakulttuuristarojen 15 minuuttia julkisuudessa. Vuosikymmenen taitteessa Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo julkaisivat levyn Kauko Röyhkän kanssa. Samaan aikaan Rättö julkaisi myös esikoisromaaninsa, ja päätyi erinäisiin kirjaohjelmiin haastateltavaksi. Melkein saman vuoden sisään eräs ruotsalaistoimittaja hehkutti Rätön ja Lehtisalon Circleä ”maailman parhaana bändinä” Roskilde-keikan jälkeen, mistä kotimainen rockmedia repi otsikoita täysin rinnoin. Kaksikko itse otti pyörityksen keskellä iisisti, eikä moinen näkynyt taiteellisessa toiminnassa mitenkään.

JUKKA: Arvelisin meidän kaikkien lähtökohtana olevan kuitenkin sen, ettei tarvitse miellyttää ketään. Kun Lehtisalo lähtee puuhailemaan Röyhkän kanssa, niin tuskin se ajattelee että ”voinko mä nyt tehdä tätä kun mä olen avantgardisti”. Mutta onhan sillä se hieno periaate, että jos levy nousee listalle, niin Ektro on epäonnistunut tehtävässään.

MIKAEL: Tuokin on jännittävää, että lieneeköhän koskaan Suomessa ollut niinkin suurta mediasuosiota saanutta pop-artistia kuin sinä, jonka myymät levyt eivät näy missään listoilla tai tilastoissa… Kun jatkuvastihan sulla on painokset loppu.

JUKKA: Bergmanin Teemu lienee tästä klassikkoesimerkki. Sen bändien suosio on vielä ihan eri luokkaa kuin mulla. Sillä on useita bändejä, jotka myy parissa päivässä jonkun 500 kappaletta – ja pelkästään Kalliossa. Toki omaan suosiooni vaikuttaa varmasti myös se, että Bergman on ollut julkaisemassa näitä juttujani, heh. Teemu on siis jo itse myynyt niistä tietyn määrän kädestä käteen. Suomessahan ei levykauppoja tunnetusti hirveästi ole, ja kun levyjä myy niiden ulkopuolella, niin eihän se tilastoissa näy.

MIKAEL: Kuitenkin, jos nyt vaikka Räjäyttäjien kehityskaarta katsoo, niin kyllähän se ilmaisu on jollakin tapaa jalostunut ja muuttunut sofistikoituneemmaksi, jos vertaa ekan seiskan kohkaamista ja Rock ’n’ Roll Painajaisen nyansseja.

JUKKA: Onhan se väistämätöntä, että kaikkeen bänditoimintaan muodostuu tietty kaari, jonka mukaan asiat menee. Olisihan sitä voinut lopettaa siihen kun Räjäyttäjät muodostui ”oikeaksi bändiksi”, mutta kyllä mä lopulta tykkään eniten pitkäikäisistä bändeistä. Tykkään seurata, miten asiat muuttuvat ja muodostuvat vaikka 10 vuoden aikavälillä. Tulee mieleen omista suosikeista joku Radiopuhelimet, 22-Pistepirkko tai Jolly Jumpers. Ja Rock ’N’ Roll Painajaisen suhteen oli kyllä olemassa ihan tietoinen suunnitelma, että julkaistaan levy tänä vuonna samaan aikaan kuin edellisenäkin vuonna. Ja se suunnitelma toteutettiin. Siinä mielessä tässä hommassa on toki tietty jokin tavoitteellisuus.

MIKAEL: Olitte Rock ’N’ Roll Painajaisen yhteydessä keikalla Keuruulla. Miten te sinne päädyitte?

JUKKA: Haistelijat on kotoisin sieltä, ne on meidän hyviä kavereita. Olin Haistelijoiden Jeren kanssa kalassa Keuruulla, ja sovittiin sitten samalla keikka. Päätettiin myös julkaista tuo Räjä-kassukin siellä. Mä viihdyn enemmän tuollaisissa maisemissa: Helsinkiin ahdistaa mennä, Keuruulle tai Kittilään ei.

MIKAEL: Oletko koskaan keikkaillut Nastolassa?

JUKKA: Oltiin käyty Räjällä keikalla Provinssirockissa, ja sen perään sovittiin keikka Ruuhijärvelle Pohjois-Nastolaan. Se oli aika fiasko! Maksaneita taiti olla neljä. Enkä mä tunne Nastolasta enää oikein ketään. Keikan jälkeen vähän pelotti, että saadaankohan me sovittua mitään keikkaliksaa, kun porukkaa tuli näin vähän. Mutta kyllä se sitten hoitui! Jäi kyllä sellainen fiilis, että en taida olla profeetta omalla maallani…

MIKAEL: Tuo on kiinnostavan ristiriitaista, ja kuten sanoin aiemminkin, että sun estetiikassa on hyvin vahvasti läsnä tuo maakuntamaisema. Silti se resonoi eniten kaupunkilaisille ihmisille, ja kun sitä meininkiä menee sitten esittämään maakuntiin, niin yleisö ei tajuakaan.

JUKKA: Kai se riippuu musiikkihommissa siitä, että keikoilla soitettavan musan pitää olla jotenkin ennalta tuttua. Aina jos menee keikalle johonkin uuteen paikkaan, kuten vaikka ei-yliopistokaupunkiin, niin yleisö vähän katselee että mistä on kysymys. Mutta sitten kun mennään toisen tai kolmannen kerran, niin paikalla voi olla isompikin lössi. Inarissakin kävi vähän noin: ensin porukka vain katseli, mutta keikan jälkeen tuli pelkkää hyvä palautetta. Mutta suomalaiset nyt vain on sellaista porukkaa, etteivät ne näytä tykkäämistään!

Jukka yhtyeineen Kirnupiimä-festillä Kissanmaan työväentalolla syksyllä 2016.

Jukka Nousiainen yhtyeineen esiintyy Hulinafestillä Kokkolan Seurahuoneella lauantaina 25.3.2017. Kyseessä on Nousiaisen ensivisiitti Kokkolassa.