Jannen Hengentuotteet – Unien taa [hvlina-008]

Elämän ja kuoleman absurdi – lähikuvassa JANNEN HENGENTUOTTEET

Teksti ja kuvat: Mikael Mattila

janneboi1

Kohtasimme ensi kertaa kuortanelaisella pihatiellä.

Olimme pukeutuneet juhlavasti. Horisontissa iltahämyä valmistelevat, harmaantuvat pilvet kohtasivat hopeanvihreän klorofyllin. Tuulimylly seisoi hievahtamatta ja kellotornista näki kauas. Hän oli juuri esittänyt juhlasalissa juhlalaulun, joka oli omistettu hänen veljelleen ja tämän vaimolle, serkulleni. Heidät oli tuolloin vihitty.

Tai no. Oikeastaan hän ei esittänyt tuota juhlalaulua, vaan se soitettiin äänitteeltä. Ymmärsin pian, että se kuului hänen esteettiseen linjaansa. Vaikutuin. Kappale toi mieleeni Rätön ja Lehtisalon, mikä ei yllättänyt. Olin kuullut hänestä jo aiemmin. ”Sekin tykkää noista porilaisista jutuista, sun pitää joskus tavata se”, sain kuulla lähisukulaisilta.

No, tapasimme. Kun tapasimme toisen kerran, hän ojensi käteeni levyn nimeltä In Our Art. Esittäjäksi oli merkitty Jannen Hengentuotteet. Sitä kuunnellessani mielessäni kävivät Rätön ja Lehtisalon ja muiden Pori-assosiaatioiden lisäksi esimerkiksi Markku Peltola, Karkkiautomaatti ja välillä Ristokin.

Sakeat fuzz-tutkielmat ja sydäntäsärkevä naivismipop ja muut musiikkitiedottajien banalisoimat vertauskuvat olivat levyllä sellaisessa tasapainossa, että saatoin kokea 2010-lukulaisen musiikkilöytöretkeilijän intoa: mitä tämä on, mistä tämä on tullut, miksei kukaan tiedä tästä. Jannen visiot tekivät aika monen muun tämän hetken kotimaisen lauluntekijän kyhäelmät entistäkin turhemmiksi. In Our Art oli suunnattoman hienoa musiikkia. Ja on nykyäänkin.

Soiton muistelua

Jos väittäisin kaiken alkaneen Pieksämäeltä, olisin väärässä.

”En ole itse asiassa Pieksämäen kaupungista, vaan sen Maalaiskunnasta, Vanajalta. Ihan metästä siis. Siellä oli yksi kauppa, mutta se lakkautettiin. Käytiin sitten ostoksilla 30 kilometrin päässä Pieksämäen keskustassa. Oli Vanajalla kesällä aivan mukavaa, mutta talvisin synkkää. Pimeyttä pimeyden jälkeen.”

Istumme Jannen kanssa tamperelaisessa yksiössä tammikuussa 2015. Perjantai-illan asetelma on ahdistavan tavanomainen: olutta on ja rokkijytä soi. Pientä variaatiota tuovat läppärin sinertävässä loisteessa elehtivät pikselöityneet hahmot. Skypeyhteys kokkolalaiseen kerrostalokaksioon on matalaresoluutioinen mutta vakaa. 306 kilometrin päässä (ainakin jos luottaa Google Mapsin laskemaan lyhyimpään yhteyteen) istuvan studioyleisön kysymykset antavat vielä odottaa itseään. Ensin Janne kertoo, miksi hän ylipäätään halusi soittaa.

”Ensimmäiset musiikkimuistot on sieltä Vanajalta… Kaksoisveljet hankkivat sinne rummut. Minäkin soittelin niitä siinä väliin, kun kerkesin. Omasta mielestäni ainakin soitin ihan hyvin, jotain Children of Bodomin juttuja yritin opetella. Sitten kun koulussa oli näitä kaikenlaisia kevätjuhlia sun muita joulujuhlia, niin niissä soitin joitain pahvirumpuja. Kun eihän siellä maalaiskoulussa ollut oikeisiin varaa!”

Musiikkitouhut alkoivat perisuomalaisesti niin sanotulla heavy metal -musiikilla.

”Metallica ja Children of Bodom oli kovia! Nykyään en ole kuunnellut kumpaakaan yhtään. Ehkä tämä johtui siitä, että kaksoisveljillä oli tuohon aikaan hevimeiningit menossa, ja itsekin innostuin niistä sitten. Eminemistä tykkäsin myös, vaikka se ei liitykään rumpujuttuihin.”

Jaan Eminem-menneisyyden. Sain The Marshall Mathers LP:n 10-vuotislahjaksi, ja olen sittemmin ihmetellyt, miksi. Eminemin väkivaltaiset ja synkät tekstit eivät suoranaisesti ole 10-vuotiaalle soveltuvia. No, on siellä The Real Slim Shady. Sitä kuuntelin eniten, koska se oli silloin hassu biisi.

Ensimmäisen laulunsa Janne teki 16-vuotiaana. Se jäi pöytälaatikkoon, koska ”se on niin nolo ja paska kappale.” Lauluntekijäksi ryhtymiselle ei ollut mitään erityistä syytä.

”Puolivahingossa lähinnä keksin, että voisi soittaa omiakin sointukiertoja, ja laulaa niiden päälle. Joillekin kaseteille äänitin Leevi & the Leavings -covereita. Nekin kasetit löytyvät jostain, mutta ei niitä jumalauta uskalla kuunnella. Tai ehkä joskus. Mutta ei nyt.”

Leevi & the Leavings ei esiinny tässä yhteydessä sattumalta. Olen huomannut Jannen teksteissä yhteyksiä Gösta Sundqvistin tragikoomisuuteen, mutta yhteydet ovat onneksi täysin eri tasolla kuin muuan espoolaisella rautakauppiaalla, jonka nimeä en sopimusteknisistä syistä mainitse tässä.

”Kun tein ekoja biisejä, niin silloin oli tosi kova Gösta-psykoosi päällä. Sitten tuli 17-vuotiaana Juice ja nämä muut suomalaisen musiikin perushienot miehet. Tosin Hectoria en ole sen kummemmin kuunnellut… Tosin no nyt tajusin että onhan se hirveää paskaa sanoa jossain haastattelussa että ’Gösta ja Juice on niinku mun innoittajiani…’ Ei jumalauta. Mutta tämä pässi väittää tämmöistä kuitenkin.”

Suomirockin Mount Rushmoren lisäksi Janne viehättyi samoihin aikoihin myös progesta.

”Ostin Jethro Tullin Living in the Pastin Tampereen Bonuskirppikseltä. Olin kuullut muutaman kappaleen aiemmin, ja mietin että tuonhan voisi ostaa. Kuuntelin sitten vanhempien vinyylisoittimella sitä, ja innostuin kovasti. Yritin soittaa niitä huilumelodioita nokkahuilulla. 17-vuotiaana kesätyörahoilla ostinkin sitten poikkihuilun! Olin raksahommissa ja tienasin aika hyvinkin… Laulava talonmies… Eiku laulava raksamies! Raksamiehestä muusikoksi… Eiku raksamiehestä itsemurhayksiössä ryyppääväksi dekadenttimulkuksi!!!”

janneboi4

Raksamiehestä levylaulajaksi

Aktiivista bänditoimintaa Janne ei ole koskaan aikaisemmin harrastanut. Vantaalla asuessaan hän soitteli veljensä ja muutaman kaverinsa kanssa yhteisellä treenikämpällä, mutta ”hauskanpidon vuoksi. Totta kai kaiken soiton pitää lähteä hauskanpidosta, mutta pitäähän bänditoiminnan johonkin tähdätä.”

Vuonna 2010 Janne oli tehnyt biisejä jo levyllisen verran. Syntyi Koira koillisesta Siperiasta.

”En ole sittemmin ollut siihen tyytyväinen. Olenkin ajatellut tehdä siitä uuden version, jolla olisi vanhoista biiseistä uusia versioita ja muutamia ihan uusia. Sellainen Koira koillisesta Siperiasta 1&2.

Alkuperäisen ”KKS”:n kannessa on puoli-ironista t-paitakommarikuvastoa. On sirppiä ja vasaraa ja pseudokyrillisiä kirjaimia.

”Tää on tämmöinen punikkilevy! Se oli sitä sekavaa aikaa… Mutta enemmän käytin vain sitä estetiikkaa, en aatetta…”

Poliittisesti aktiiviseksi Janne ei itseään määrittele, tai ainakaan musiikissa hän ei halua tuoda politiikkaa esille. Vaaleissa hän on silti äänestänyt.

KKS:n lopussa on levyn ehkä merkityksellisin kappale. Sen innoittajana on ollut sukupolvikokemuksellinen Pikku Kakkosen ”Varokaa heikkoa jäätä” -animaatio.

”Se on ollut aina kova juttu. Se biisi sävellyksenä ja muutenkin animaationa se on ihan huikea. Siinä on helvetin hyytävä ja outo tunnelma. Tietenkin pienenä se aina pelotti, mutta myöhemmin siihen tunnelmaan pääsi sisään ja sen hienouden ymmärsi. Siinä kiehtoo jokin pelonsekainen, selittämätön juttu. Ehkä siinä ymmärtää jotain lapsuuden pelokasta tunnelmaa kun sitä näin aikuisena katsoo. Ymmärtää sen hienouden jotenkin kokonaisvaltaisesti.”

Näin.

Koiraa koillisesta Siperiasta seurasi vuonna 2012 ilmestynyt In Our Art. Siihen Janne oli itsekin tyytyväinen, ja siitä eteenpäin Jannen Hengentuotteiden soundia ovat määrittäneet enemmän tai vähemmän porirock-vaikutteet. Tämän tekijä itsekin myöntää.

”Onhan Circle nyt parasta!!! Olen diggaillut bändiä siitä lähtien, kun näin ne vuonna 2010 Porin teatterissa. Tosin sekin juontuu bändiin nimeltä Teemu Elon Puhuvat Eläimet. Ne soittivat samassa tapahtumassa, ja menin sinne ensisijaisesti niitä katsomaan. Porissa asuva veljeni Teemu tuntee kaimansa Elon, ja hän vinkkasi bändistä minulle. Tykästyin, ja tykkään edelleen, mutta Circle teki vielä suuremman vaikutuksen.”

Tässä vaiheessa lienee tarpeellista mainita, että Jannen Hengentuotteet on yhtä kuin Janne itse. Vain kansiestetiikassa avustusta on tullut hänen veljeltään Joonalta (sama, jolle hän häälaulunsa omisti), mutta muutoin musiikkiprojekti on ollut silkkaa solipsismia. Toimintatapa syntyi olosuhteiden pakosta.

”Rupesin tekemään musaa lähinnä siinä vaiheessa elämää, kun ei ollut mitään muutakaan tekemistä. Ei ollut kovinkaan montaa kaveria, joiden kanssa olisi voinut soitella… Se intohimo kohdistui sitten enemmäkin siihen omaan maailmaan, jonka halusin musiikillani luoda. Onpas kliseistä…”

In Our Artin jälkeen ilmestyi Hankiainen 1966. Se ei ollut edeltäjänsä kaltainen – pitkä ja rönsyävä, vaan pienempi ja pelkistetympi. Soundi oli tuttu, mutta tummempi. Laulujakin oli vähemmän, mutta ne olivat synkempiä. Tai ainakin levyn avaava Kömpelö. Siinä lauletaan yksinäisyydestä ja nihilismistä. Loppupuolen Hihheissä on myös jotenkin psykoottinen pohjavire. Lauluissa kuuluu mainittu Risto-vaikute.

”Ehkä olen näillä uudemmilla levyillä halunnut sanoa joitakin olennaisia juttuja, joita olen aina halunnut sanoa. Elämän synkempiä puolia, ja käsitellyt niitä sitten jonkun absurdin näkökulman kautta. Kuolemanpelko on myös yksi asia, joka on vaikuttanut tekemisiin pitkään. Oikeastaan se on vain vahvistunut aikojen saatossa, kun on miettinyt vain enemmän sitä absurdiutta, että esimerkiksi tätäkään haastattelua ei ole enää silloin olemassa minulle, kun olen kuollut. Sellainen outo ajatus, jota on hakenut levyihin…”

beatjanne8

Kuolemanpelkoa, yksinäisyyttä, traumoja

Olemme avanneet seuraavat oluet. Puhe on siirtynyt Jannen tuoreimpaan Hengentuotteeseen, Unien taa -albumiin. Sillä tuonpuoleisen tematiikka näkyy jo levynkannessa. Julistavassa kannessa näkyy otos Jannen isoukin hautajaisista.

”Se kuva taitaa olla 50-luvun alusta. Sen verran sitä on kuitenkin blurrattu ja rajattu, ettei siitä ihan heti saa selvää, eikä tarvitsekaan. Kansi ei varmaan edes selviä sellaiselle kuulijalle, joka ei tiedä mistä on kysymys. Voi sitten vasta kuuntelun jälkeen ymmärtää, mitä siinä tapahtuu.”

”Kuva on tarkoituksellakin vähän shokeeraava. Olen ajatellut, että ihmiset ovat vähän vieraantuneita kuolemasta ja sen luonnollisuudesta, että kansi on ehkä samalla sellainen herättelevä kannanotto, että me kuollaan vittu kaikki kuitenkin!!! Kuoleminenhan on oikeastaan maailman helpoin asia: sen kuin kuolee pois. Kaikki muu on paljon vaikeampaa. Mutta kuoleminen on liiankin helppoa, koska voihan elämä antaa kaikkea kivaa ennen sitä. Mutta ei se loppujen lopuksi ole oleellista, että että onko millään mitään väliä… Vähän nihilistinen ajatus tosin… Mutta mitä muka oli ennen syntymää? En muista 60-luvusta mitään, se oli helppoa aikaa. On tosi absurdi ajatus edes syntyä tänne: voisi ajatella, että mehän ollaan kuolleina paljon pitempään. Mutta onko se sitten sama paikka, josta me tullaan ja johon me mennään?”

Kuoleman lisäksi Unien taa viittaa tekijänsä lapsuuteen. Lapsuus on tavanomaisesti kuolemasta kaikkein kauimpana. Onko vastakkainasettelu tarkoituksellista?

”No ei ehkä… Lapsuudessani on yksinkertaisesti kertomisen arvoisia tarinoita. Toki ne on väritettyjä, mutta pohja on totuudessa. Paljon voimakkaita juttuja, joista en ole vielä edes laulanut. Väkeviä tunteita, ehkä jopa traumoja? Ainakin kouluajoilta, ala- ja yläasteelta. Vaikka no yläaste oli neutraalia aikaa. Pelkkää yksinäisyyttä. Ehkä valittuakin, koska en halunnut ottaa riskejä ja joutua uudelleen kiusatuksi. Halusin vain olla yksin ja näkymätön. Siitäkin on jo yllättävän pitkä aika…”

Aika on tuonut myös perspektiiviä.

”Tietenkin sitä on vanhempana miettinyt, että miksi helvetissä tuollaista on tarvinnut kärsiä ja pitänyt olla niin jäässä… Muutenkin kaikki ne muut tunteet ovat tulleet myöhemmin, ja niitä sellaisia ’normaaleja’ näihin asioihin liittyneitä vihantunteita on pystynyt ainakin jotenkin käsittelemään.”

Kerouac, Waltari ja Aalto

(Ei tässä kyllä Aaltoa mainita, mutta tulipahan muuten vaan kiva intertekstuaalinen viittaus.)

Unien taan takakannessa on sitaatti kirjailija Mika Waltarilta. Hänet Janne nostaa itselleen tärkeimmäksi kirjailijaksi.

”Onhan se antanut helvetisti toivoa elämään… Viihdettä ja syvällisyyttä ja kaikkea. Se on niin monipuolinen kirjailija… Miten nyt sanoisi, uskomattoman hyvin se on ehkä kuvannut jonkinlaista nuoruuden vimmaa… tai ei jumalauta miten kliseistä… Onko sekin joku paska nihilismin muoto, että kaikki näyttäytyy kliseisenä ja että mukamas kaikki on nähty ja koettu, vaikka ei ole… Kyllä minä tiedän että on vitusti kaikkea mistä en vittuakaan tiedä, ja se just ärsyttää että sitä on, vaikkei se kiinnostakaan. Tai se ärsyttää, ettei kiinnosta… No nyt menee jo psykoosin puolelle!!!”

Sitten Janne kokoaa itsensä ja jatkaa:

”Luin Suuren illusioni uudestaan tuossa jokin aika sitten, ja ajattelin että se on kokemuksena varmaan laimeampi nyt 24-vuotiaana kuin silloin 17-vuotiaana, mutta kävikin päinvastoin! Nyt siitä tajusi juttuja, joita ei tuolloin ollut tajunnut.”

Janne mainitsee myös Jack Kerouacin sukupolvikuvauksen Matkalla.

”Se oli 17-vuotiaana tosi kova juttu, ja se vaikutti sellaiseen yleiseen vapaudenkaihoon… Tietty sitä kautta mietti, että nyt haluan lähteä johonkin Amerikkaan liftaamaan kun se mukamas on niin helppoa. Mutta ennen kaikkea se on antanut jotain voimaa ja toivoa. Että voi kuitenkin tehdä elämässä mitä haluaa, eikä tarvitse jäädä paskaan lillumaan. Näin.”

Yleisökysymyksiä

Pikselöitynyt kolmen hengen studioyleisö on seurannut rönsyilevää puolitoistatuntista kuin lapsiperhe televisiota arki-iltana. Välillä sen ääreen on juututtu seuraamaan, kommentoimaan ja nauramaan. Välillä on paettu jääkaapille tai jääty juttelemaan ihan muista asioista, kunnes taas jokin erityinen on vienyt takaisin ruudun ääreen. Yleisökysymyksiä tulee perisuomalaiseen tapaan kaksi:

MIKÄ ON ARTISTIN MIELIRUOKA JA MIELISAIRAALA?

”Mielisairaala on se, minne pääsee nopeimmin! Mieliruoka… Kai sitä syö mitä eteen tulee.”

Ehdotan mieliruuaksi kalapuikkoja.

”Hyi!!! Tai no kyllähän niitä syö, 3/5. En tiiä, jotku hampurilaiset? Snackwave yleisesti.”

MIHIN SUUNTAAN LUULET MUSIIKKISI KEHITTYVÄN TULEVAISUUDESSA?

”En tiijjä… Kai se johonkin. Toivottavasti parempaan, että ei tule Taantumus. Ei minua kiinnosta paljon mikkään muu ku mussiikki. Vaikka ei sitä voi tollasenaan sanoa… Mutta siis joo. Emminätiijjä.”

beatjanne3

Unien taa ilmestyi Hulinan julkaisemana 2.10.2015.